maanantai 11. marraskuuta 2013

Miten päädyin ottamaan valkoisenpaimenkoiran?

Edelliseen postaukseen tuli lukijatoive tehdä postaus aiheesta, jossa kertoisin omia kokemuksiani rodun parissa ja siitä miten oikein päädyin ottamaan juuri valkoisen. Mietteeni aiheesta pohjautuvat täysin omakohtaisiin kokemuksiin ja siihen, mitä olen näiden vuosien aikana rodusta oppinut. Siksi painotankin, että mainitsemistani asioista voidaan olla vähintäänkin niin montaa mieltä, kun valkoisia on olemassa.

Oli elokuun 27pvä vuonna 2009, kun rakas flättimix narttumme nimeltä Nalle saatettiin 9 vuotiaana viimeiselle matkalle pahan diabeteksen ja kasvainten vuoksi. Diabetes puhkesi rajuna ja koira menetti täysin näkönsä kahden viikon jälkeen. Verensokeria mitattiin kaksi kertaa päivässä ja samalla pistettiin insuliinia. Silti tämä sisupussi jaksoi ja halusi leikkiä sokeanakin. Palloleikkejä leikittiin kuulon avulla. Se oppi nopeasti varomaan paikkoja, mutta törmäilyltä ei vältytty. Elokuun alussa tulimme siihen tulokseen, että Nalle ei elä koiran arvoista elämää ja meidän olisi aika tehdä sille se viimeinen palvelus -päästää se kivuistaan. Lopetuspäivän aamuna koira hyppäsi päättäväisesti autoon ihan kun tietäen, että nyt mennään. Viimein tämä kaunis ja uskollisin koirarouva nukahti ikiuneen syliini vailla mitään pelkoa. Lepää rauhassa rakas <3



Nallen menettäminen oli kova paikka ja monta viikkoa ikävöimme sitä. Piha tuntui hiljaiselta. Ei kuulunut enää iloinen haukku, ei näkynyt iloisia hännänheilutuksia. Olemme olleet aina koiraihmisiä, joten muutaman kuukauden jälkeen aloin hiljalleen selailla nettiä ja katsoa pentuja. Perheemme oli ensin kovasti vastaan uutta koiraa, mutta suloisten pentukuvien näkeminen päivittäin hiukan pehmitti tilannetta. Suunnitelmani siis toimi ;)
Monenlaista rotua tuli mietittyä; lapinkoira, kultainennoutaja, spanieli, irlanninsetteri.. Mikään noista ei oikein miellyttänyt itseäni, koska olisin tykännyt sakemannista. Porukat tekivät aika pian asian selväksi että sellaistahan meille ei tule. No se siitä vaihtoehdosta sitten. Irlanninsetteri vei ensin pisimmän korren.. kyllä, luitte aivan oikein! Muutamaan kasvattajaan otinkin yhteyttä, mutta joku hiljainen ääni päässäni sanoi ettei kaikki nyt mene ihan niinkuin pitää. Löysin pentuja selatessani kuvan valkoisestapaimenkoirasta ja se oli sitten rakkautta ensisilmäyksellä! Notkuin monta viikkoa koneen ääressä etsien tietoa tästä upeasta koirarodusta. Tässä vaiheessa on pakko sanoa sellainen nolo asia, että en tiennyt mitään mistään koiran kanssa harrastamisesta. Joten mitään kriteerejä sen suhteen en osannut vaalia yhdistelmiä etsiessäni. Otin yhteyttä Moonscape's kenneliin ja sinne olikin sopivasti tulossa pentuja kivasta yhdistelmästä helmikuuksi. Pitkään puhuin kasvattajan kanssa ja sitten viikkoa myöhemmin tein varauksen pennusta. Ensisijaisesti pitkäkarvainen narttu, sitten jos sellaista ei saa niin pitkäkarvainen uros. Sitten vain jäätiin jännityksellä odottamaan tammikuuta ja pentujen syntymää!

Helmikuun toisella viikolla syntyi 8 pontevaa koiralasta. Sain tiedon, että meille ei riittänyt narttua, joten meille tulee pitkäkarvainen uros. Höh, olin vähän pettynyt ja mietin että vaihdetaanko johonkin toiseen pentueeseen, josta saisi nartun. Kasvattajan kanssa juttelin ja tulin siihen tulokseen, että uros tulee. No parin viikon päästä isäni huomasi kasvattajan sivuja selatessaan, että etusivulla mainostetaan vielä yhtä narttupentua kyseisestä pentueesta. Nopeasti puhelin kouraan ja puhelua kasvattajalle, sillä haluan sen nartun! No meillehän se sitten varattiin, jipii! Ja mikä parasta, se oli pitkäkarvainen!


Minulla ei ollut oikein mitään tietoa tämän rodun luonteesta tai mistään muustakaan.. juu hävettää taas. Opiskelin ahkeraan kaikenlaista ja kasvattaja oli tukenani. Vilma oli jo pikkupentuna hyvin avoin ja ystävällinen. Mitään pelottavaa se ei kavahtanut, vaan otti itse asioista selvää. Jopa minä huomasin täysin amatöörinä, että pennussa on potentiaalia. Jos selaa blogia taaksepäin, niin kerroin siellä Vilman saapumisesta perheeseemme. Siitä en nyt siis kirjoittele.

Vilma on opettanut minua uskomattoman paljon tänä aikana, kun se on minulla ollut. Aloin kiinnostua tavoitteellisesta treenaamisesta Vilman ollessa 1,5 -vuotias. Harmittaa sinänsä, että missä olisimmekaan nyt, jos olisin aloittanut aikaisemmin. No en silti kadu mitään, mitä tuon valkean kanssa olen päässyt kokemaan! Olen myös saanut saman rodun harrastajista todella hyviä ystäviä, joiden kanssa on ilo treenata ja vaihtaa kuulumisia. Kiitos ystävät, että olette olemassa! :)
  Niinkun tässäkin, jokaisella asialla on se toinen puolensa. Jo silloin pentua etsiessäni törmäsin keskusteluihin, jossa valkkarin luonnetta paheksuttiin todella paljon. Itsekin hiukan hämmennyin ja mietin, että mihin olen sotkeutumassa. Arkuus, ääniherkkyys ja huonohermoisuus ei kuulostanut ollenkaan hyvältä. Sellaista koiraa en haluaisi missään tapauksessa. Niinpä yksi kaunis talviaamu ystäväni toi näytille valkoisen nartun, joka hurmasi minut aivan täysin! Se oli blogissa aikaisemminkin esiintynyt narttu nimeltä Neri. Tapasin myös erään uroksen sekä Vilman emän Taigan, jotka kummatkin tekivät minuun suuren vaikutuksen. Niinpä pentu oli edelleen tulossa meidän taloon!
  Olen nähnyt monenlaista valkoista, joiden luonteet vaihtelevat voimakkaasti laidasta toiseen. Näyttelyissä varsinkin näkee rodun laajaa luonnekirjoa. Muutamia koiria, jotka väistävät tuomaria ja pelkäävät kaikkea. Sitten myös niitä, jotka ottavat lungisti joka tilanteessa. Usein törmää sellaisiin kommentteihin, että valkkari on sakemannista jalostamalla jalostettu muoti-ilmiö, joka on kaikkea muuta kun hyvä harrastuskoira. Kotikoiraksikaan sitä joku ei ottaisi, koska sielläkin kuulemma hankala selvitä päivittäisistä askareista. Sitä en kiellä, etteikö rodun kanssa tule tehdä vielä paljon työtä luonteiden vakiinnuttamiseksi. Valkoisia on testattu muistaakseni kolmanneksi eniten viime aikoina, joten porukka on kiitettävästi lähtenyt liikkeelle. Nyt kun oikein alan miettimään, niin minä henkilökohtaisesti tunnen yhden varautuneen valkoisen, muut ovat avoimia ja ystävällisiä, joiden kanssa harrastetaan. Siksi itse en allekirjoita tuota, että suurin osa tämän rodun edustajista olisivat jotenkin päästään vialla. Minulla on erittäin positiivinen kuva niistä koirista, jotka olen livenä nähnyt.. ja niitä on paljon! Siksi minä liputan tämän rodun puolesta. On paljon myös siitä kiinni, miten pentu kasvatetaan tähän yhteiskuntaan, sillä ympäristö muokkaa koiraa myös paljon. Itse kävin Vilman kanssa jokaiset "kissan ristiäiset" pentuaikana, koska tiesin, että hyvin sosiaalistettu pentu on tulevaisuudessa myös avoin uusille kokemuksille.


Vilma on ensimmäinen koirani, jonka kanssa harrastetaan aktiivisesti. Se on osoittautunut juuri sellaiseksi, jota halusin! Toki silläkin on ollut ne teinivuodet, jolloin kaikki ei ole mennyt ihan käsikirjoituksen mukaan. On ollut mörkökausi, syömättömyyskausi ja vaikka mitä.. mutta eteneminen koiran ehdoilla on ollut meidän salaisuus onnelliseen ja sujuvaan arkeen. Olemme oppineet paljon yhdessä, kulkeneet ne alamäetkin lannistumatta ja yritetty aina uudelleen. En voisi enää kuvitellakaan, että ottaisin jonkun muun rotuisen koiran. Tämä rotu on se omani, jonka kanssa minä olen onnellinen! Ei tästä rodusta ehkä mihinkään IPO mittelöihin tule lähitulevaisuudessa olemaan rohkeuden puutteen takia (poikkeuksia toki löytyy), mutta muut harrastusmahdollisuudet ovat rajattomat. Minun kohdalleni on sattunut kaikin puolin helppo koira, jonka kanssa olemme kokeilleet harrastusrintamalla vaikka mitä. Vilma on elävä esimerkki siitä, että luonnetesti +40+++ ei kerro tästä koirasta arjessa yhtään mitään. Se ei missään nimessä ole hermostunut tai millään tavalla lälly, se on koira, jonka kanssa ei ole arjessa yhtään mitään epäkohtaa. Se ottaa uudet ihmiset häntä heiluen vastaan, vahtii omaa reviiriään vimmatusti ja ilmoittaa epämääräisistä henkilöistä. Se nauttii leukojensa käytöstä, jolloin purupatukat eivät ihan helpolla irtoa otteesta. Se saalistaa hyvin ja vaatii haukulla ohjaajaa, jota se ei tekisi jos olisi pehmoinen. Tottis laukausten aikana ei häiriinny, uuden vuoden raketiti eivät saa aikaan mitään reaktiota. Kaiken lisäksi se on fyysisesti täysin terve. Moni varmaan ajattelee, että yritän peitellä totuutta sanomalla "kyllä se kotona osaa". En minun mitään tarvitse peitellä, koska tuollainen se on.

Ehkäpä ensi keväänä minulla on pikku-vilma, joka toivon mukaan perii äitiään mahdollisimman paljon <3




4 kommenttia:

  1. Kiva postaus! Minulle tulee olemaan koiranhankinta ajankohtainen parin vuoden sisällä, sillä vanha koirani siirtyy asumaan vanhemmilleni minun muutettua opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle sillä en halua rasittaa koiraa suurella muutoksella, on sen verran vanha. Seuraavaksi koiraksi olen nimenomaan valkoista paimenkoiraa miettinyt ja toinen puoliskoni on myös näyttänyt vihreää valoa rodun suhteen, joten kiitos tämän postauksen sanoman olen lähempänä uuden koiran hankintaa.

    Haluisin vielä kysyä muutaman kysymyksen. Mainitsit että olet tavannut useita valkoisia, oletko huomannut urosten ja narttujen välillä suuria eroja esim koulutettavuuden kannalta? Tämä meidän nykyinen koiramme rotu on sellainen, että erot ovat huomattavia, mutta ei täysin mahdotonta ottaa kumpi tahansa sukupuolen edustaja. Tietysti yksilöeroja on, mutta sellaista nimenomaan rodullista eroa sukupuolten välillä oletko huomannut. (toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitan vaikealla selitykselläni!!) :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi myöhäinen vastaus! En oikein osaa tarkkaan sanoa eroavaisuuksia, koska jokainen yksilö on erilainen. Jotenkin itsestä tuntuu, että uros on suoraviivaisempi kaiken suhteen, kun taas narttu kehittelee niitä omia juttujaan. Vilma on esim. juoksujen aikana niin mahdoton, ettei tule kuuloonkaan treenata mitään, koska hermot siinä vain menee. Kaikesta tästä huolimatta olen niitä narttukoirien omistajia, koska en jaksa urosta jolla on juoksut 24/7. Toki tässäkin on kyse yksilöistä. Vastaus oli aika ympäripyöreä, koska en ole niinkään koulutuksellisia eroja huomannut. Näitä kun on laidasta laitaan :)

      Poista
  2. Kiitos hyvästä tekstistä - meille tuli pari viikkoa sitten 5kk vanha sijoitusnarttu, ja homma on lähtenyt tosi hyvin käyntiin - ison koiran kanssa haluaa kuitenkin mennä varminta tietä, ja siksi tässä koittaa ottaa mahd. paljon selvää ja kerätä hyviä vinkkejä :) meidän tyttö on NIIIIN lungi tapaus etten toista muista, heh :D kakarahan toi edelleen on, vähän jästipää, mutta tosi hyväsydäminen ja hyvähermoinen! Tervetuloa lukemaan meidänkin kuulumisia konkistadori.blogspot.com (se on tosin lifestyleblogi, mutta kyllä noita koirajuttuja sielläkin usein on...) Ihanaa keväänodotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea hurjasti uudesta pennusta ja rotuvalinnasta! Itsellänikin on tällä hetkellä melkoinen pentukuume ;) Kiva, jos sait tekstistä jotain ideoita. Tsemppiä pennun kanssa, käyn heti kurkkaamassa teidän blogin :)

      Poista