lauantai 8. maaliskuuta 2014

Koira -kumppani vai suoritusväline?

Niin, siinäpä vasta kysymys. Viime aikoina olen valitettavasti törmännyt ihmisiin, joille koira on enemmänkin se egon jatke. Otetaan koira, jolla on rotumääritelmän mukaan kyltymätön halu tehdä ja miellyttää. Otetaan mieluiten palveluskoirarotuinen, koska sana sinänsä jo kuulostaa lupaavalta. Ymmärrän sen, jos ohjaajalla on tietoa siitä, mihin on ryhtymässä hankkiessaan tälläistä koiraa. Tiedän vastaavasti tapauksia, joissa ohjaaja olettaa kaiken tapahtuvan kuin taikasauvasta. Koiran eteen tehdystä työstä ei ole tietoakaan ja palautetta ei saa antaa. Nöyryys tämänkin asian kanssa on suotavaa. Treeniryhmiin liittymisen johdosta saa usein palautetta ulkopuoliselta ihmiseltä. Kun ajattelee asian niin, että tästä kaikesta on mahdollisuus oppia koko ajan paremmaksi, niin pääsee jo erittäin hyvään alkuun.
 Toinen lukunsa on ihmiset, joille pärjääminen on kaikkein tärkeintä. Tämä tuo usein mukanaan kaikkea muuta, kuin nättiä koiran ohjausta. Koira, niinkuin muutkin eläimet antavat suoran palautteen siitä, miten me ihmiset niitä kohtelemme. Ne eivät kaunistele tai yritä peitellä tunteitaan. Jos koira ei toimi, niin silloin on mielestäni peiliin katsomisen paikka. Toki syy voi olla moni muukin esim. kipu, mutta koulutukselliset ongelmat ovat lähtöisin useimmiten ohjaajasta.
  Näyttelymaailma on myös ehkäpä yksi julmimmista. Huonosti pärjännyt koira voi pahimmassa tapauksessa joutua kotona kokemaan huonoa kohtelua. Asian ajatteleminenkin saa ihon aivan kananlihalle.. Itse en onneksi ole tavannut tälläistä, mutta kaikenlaisia asioita valitettavasti liikkuu. Miksi kukaan ottaa harrastusta niin vakavissaan? Näyttelyissä julmuus kohdistuu usein myös kanssakilpailijoihin. Tuntuu, että näyttelyissä ei vaan yksinkertaisesti osata iloita toisten menestyksestä, vaan käydään jopa tuomarilla asti moittimassa tuloksia. Miksi näin? Itse olen joutunut onneksi vain kerran kokemaan vihat niskassani Vilman pärjäämisen vuoksi. Tälläinen tilanne saa väkisinkin mielen kurjaksi, vaikka aihetta olisi hurjasti enemmän iloon.


Onneksi koiramaailmassa on myös paljon hyvääkin. On ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi onnellisia toisten menestyksestä lajissa kuin lajissa. On ihmisiä, joille koirat ovat rakkaita perheenjäseniä ja ne saavat kaiken tarvitsemansa. Tälläiset ihmiset saavat helposti ympärilleen samanhenkistä väkeä ja hyvä yhteishenki on taattu! Olen ollut aina sitä mieltä, että väkivalloin et saa mitään eläintä taipumaan tahtoosi. Pahalla saat aikaan pahaa ja hyvällä hyvää. Eläimen luottamus on ansaittava, sitä ei saa ilmaiseksi. Koiran luottamuksen voittaminen on asia, joka kantaa kauas. Yhteisymmärryksessä voi alkaa tavoittelemaan vaikka mitä, sillä uskollinen ystävä pysyy vierelläsi vaikka maailman tappiin saakka!

Asiat eivät aina ole näin kärjistettyjä, mutta ääripäistä on hyvä keskustella ja miettiä mihin väliin minä itseni laitan. Minulle koira on ensisijaisesti rakas perheenjäsen, jonka kanssa tehdään asioita rakkaudella. Toki joskus harmittaa, jos kauan aikaa on treenannut ja kisoissa suoritus menee penkin alle. Alussa pahoitin usein mieltäni, mutta asiaa ajateltuani tulin siihen tulokseen, että kaikki tämä on vain oppia tuleviin koitoksiin. Minun velvollisuuteni on tukea koiraa yhteisessä suorituksessa eikä vain ajatella omaa itseäni. Siitä lähti sitten meidän nousujohteinen kisaura.







7 kommenttia:

  1. Oikein kiva kirjoitus!
    Tuossa näyttely asiassa olen täysin samaa mieltä, meno todella julmaa - erityisesti kanssa kilpailijoita kohtaan. Avoimesti ja kova äänisesti haukutaan toisia, omat koirathan ovat aina parhaita. Jos oma koira ei menesty, on syitä monia - olen myös nähnyt näitä että koiraa kuritetaan kehän jälkee sivummalla, koska se oli koiran vika ettei se voittanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kurjaa että tälläistä nykyään tapahtuu.. Näiden ihmisten vuoksi joku arempi voi olla tulematta kokeeseen tai näyttelyyn. Mutta onneksi suurin osa kaiketi kuuluu siihen sakkiin, joka ei ota tätä koiraharrastusta niin vakavissaan. Tavoitteita saa olla, kunhan ne ovat realistisia. Silloin se on oikeudenmukaista myös koiralle :)

      Poista
    2. Onneksi suurinosa on tosiaan sitä fiksua sakkia! Itse en ole kilpailuhenkinen, enkä ota kaikkea vakavasti, joten näyttelyissä käydessäni teemme parhaamme ja tuomari sitten päättää miten pärjättiin. Samapa se mulle on mitä menestystä sieltä tulee, tietenkin hienoa on pärjätä, mutta en siihen kuole jos huonompaa arvostelua tulee ;)

      Poista
  2. Voi kuinka kaunis Vilma on! Upea koira. Seuraan blogiasi anonyyminä. :)

    http://seonminunelamaa.blogspot.com/

    VastaaPoista
  3. Hei!
    Olen seurannut blogiasi jo pitkään. Kirjoitat mielenkiintoisista aiheista ja on mukava lukea sinun ja Vilman arjesta.
    Kuvatekstejä kuitenkin kaipailisin. :) Varsinkin tässä postauksessa jäi vaivaamaan, keitä nämä tummat koirat ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi :) Kuvatekstit tosiaan on unohtunut ihan vahingossa.. Lupaan vastaisuudessa laittaa ;) Ylempi tumma koira on edesmennyt koiramme, sekarotuinen Nalle ja alimmassa kuvassa mieheni sakemanni-tiibetinmastiffi mix Rico.

      Poista