keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Onks pakko, jos ei taho?

Taustalla soi Alan Walker - Faded, jonka siivittämänä siirryn koneelle ja huokaisen syvään.. Nyt heitetään sivuun tavallinen koira-arki ja otetaan esille mielipidepostaukset. Olen tässä jo jonkin aikaa sitten mietiskellyt aiheesta kirjoittamista, mutta sanat eivät vain ottaneet osuakseen oikeaan järjestykseen. Koitan nyt kumminkin, koska aihe tuntuu olevan pinnalla, mutta siitä vaietaan täysin. Vaietaan siksi, koska ei haluta uskoa siihen. Haluan käsitellä asiaa, koska se on tällä hetkellä vahvasti osa omaa elämääni ja huomaan monen muunkin "kärsivän" samasta.

Koirakansa, tuo aktiivisten ihmisten ryhmittymä täynnä toinen toistaan aktiivisempaa harrastajaa. Treenikamat ovat samaa väriä ainakin kengän nauhojen kanssa ja treeniliiviä koristaa rivi titteleistä kertovia metallihärpäkkeitä. Autot ostetaan koiran koon ja tarkoituksen mukaan.. ei väliä mikä sen auton hintalapun kohdalla lukee, kunhan kulkukoiran häkki mahtuu taakse. Kuljetaan treeneissä sen vähintään viisi kertaa viikossa ja siihen mahtuu kaksi maastolajia ja perustottikset. Kynät ja vihkot viuhuu treenien jälkeen ja yö mietitään, missä meni vikaan. Viikonloput kuljetaan seminaareissa ja luennoilla, että seuraavalla kerralla osattaisiin olla viisaampia. Rahaa palaa tienpäälle ja kokeisiin, mutta sehän ei haittaa, koska seuraava päivä syödään makaroonia ja tonnikalaa. Pitkä ja hengästyttävä lista, eikös? Listasta voitte lukea omaa arkeani viimeisiltä vuosilta koiraharrastuksen parissa. Mitään en tokikaan vaihtaisi pois, kaikki ilot ja surut ovat olleet tarpeellisia. Olen oppinut valtavasti koiristani ja itsestäni, joten sen vuoksi tässä varmaan tätäkin asiaa ihmettelen. Laittaa vain miettimään sitä, että missä se muu elämä oikein on ollut? Kuten arvata saattaa, niin ei missään. Olen sen tyyppinen ihminen, että jos johonkin hurahdan, niin sen kanssa mennään vaikka läpi harmaan kiven. Näin jälkeen päin ihan kohtuudella suoritetut asiat olisivat riittäneet vallan mainiosti.

Tämä kaikkiko vain siksi, että muutkin tekevät niin? Ympäristömme ja seuramme luoma paine aiheuttaa monissa ihmisissä usein sen, että pysyäkseen "pinnalla" on tehtävä niin kuin muutkin. Tämä esimerkki löytyy ihan oikeasta elämästä, sillä erään tapauksen sivusta seuraaminen on avartanut näkemystäni asiasta. Avarsi sen verran paljon, että jäin sitä vielä pitkään pohtimaan ja lopputulos oli hämmentävä. Omaa osaamista väheksytään ja sen myötä oppiminen ohjaajana hidastuu. Tämä taas peilaa koiraan. Ehkäpä sitä itsekin on joskus yrittänyt kaikkensa, että pääsisi paremmin nauttimaan jonkin harrastuksen tuomasta ilosta ilman paineita epäonnistua. Epäonnistumisen jälkeen kynnys yrittää uudelleen kasvaa kerta toisensa jälkeen. Faktahan on se, että kukaan ei halua epäonnistua. Jospa koiramaailman epäonnistumiset käännettäisi voitoksi ja uudeksi mahdollisuudeksi. Mahdollisuudeksi tulla paremmaksi ja oppia virheistään, eikös?

Tämän kaiken pähkäilyn jälkeen tulee vain mieleen kysymykset, että onko todella pakko? Onko pakko olla aktiivinen, vaikka se ei tunnu hyvältä? Riittäisikö vähempi, jolloin laatuun voisi panostaa enemmän? Tähän väliin on pakko sanoa, että mikäli haalii huipulle, on sen eteen tehtävä pirusti töitä. Arvostan ihmisiä, joiden kovalla luonteella niitä koiria viedään huipulle. Heidänlaisiaan on upea seurata ja mielelläni heiltä ammennan oppia myös itselleni. Olen ollut sen asian suhteen onnekas, että meitä on ollut opettamassa hyviä alansa osaajia. Ilman heitä tässä poljettaisi varmaan täysin paikoillaan. Mutta tarvitseeko ns. amatöörin harrastamisen olla niin intohimoista, että muut asiat alkavat kärsimään.. tälläiselle tavalliselle tallaajalla harrastaminen on ollut aivan liian iso osa arkea ja siihen tulee nyt iso muutos. Kohtuus kaikessa pätee myös tähän, sillä järjestelemällä uudelleen elämäänsä pystyy yhden ison asian sijaan panostamaan monelle muulle osa-alueelle. Aion edelleen treenata tavoitteellisesti kumpaakin koiraani, mutta treeneistä puuttuvat jatkossa vakavat ilmeet ja eleet. Tilalle on tulossa enemmän iloista tekemistä ja tilanteesta nauttimista. Toki puhumme elävistä olennoista, joilla jokaisella on omat hyvät ja huonot päivät, mutta tavoitteksi tämä.
  Alman viimeaikaiset ongelmat treenaamisen suhteen ovat varmaankin olleet juuri siitä kiinni, kun se on ollut niin vakavaa. Olen melkein pilannut nuoren ja lupaavan koiran liian aktiivisella ja vakavalla tekemisellä. Toisaalta harmittaa, että heräsin tähän vasta nyt. En ole onneksi ehtinyt sitä vielä pilaamaan, vaan se osaa kuulemma ikäisekseen hyvin ja meillä on hyvä suhde. Aion jatkossa vaalia enemmän hyvää yhteistyötä ja pitää meidän tiimistä hyvää huolta.

Koska olet viimeksi panostanut itseesi? Tämä kysymys sai myös miettimään ja hiljentymään hetkeksi. Panostamalla omaan itseensä saa aikaan varmasti hyvää mieltä niin itselle, kuin kanssaeläjillekin. Itse päätin ottaa asiaksi elämäntaparemontin ja aloitin vaihtelun vuoksi treenaamaan kuntosalilla. Uusittu ruokavalio ja treeniohjelmat saavat ihmeitä aikaan. Saan valtavasti hyvää mieltä siitä, että oma kroppa on kunnossa ihan kokonaisvaltaisesti. Ja se kasvohoito, sinne pääsen nyt viimeinkin!

Kyllä se vaan niin on, että hyvä olo lähtee itsestä, joten vaali sitä.




8 kommenttia:

  1. Hyvä teksti! Voin samaistua tähän siinä määrin että kaiken sen treeneissä hyppäämisen, ajelemisen, koira-asioiden pohdiskelun ja suunnittelun lomassa unohtaa itsensä helposti. Kamalaa kyllä, mikäli jotain tapahtuisi ja minulla ei olisikaan koiraa niin maailmani romahtaisi. Kaikki aktiivisuus kallistuu tuonne koirapuolelle. Järkevintähän olisi alkaa pilkkomaan sitä omaa tarmoa myös muihin itseä miellyttäviin asioihin.. mutta mistä repiä aikaa. Minulla sali on tullut kuvioihin että siellä saa ainakin hetkeksi ajatukset muualle, saman tekee koirattomien ystävien tapaaminen :) Treenaamisesta ei kannata ottaa paineita! Jos ei huvita tai kiinnosta niin ennemmin himmaa tahtia kuin yrittää hammasta purren väkisin hypätä esimerkiksi ohjatuissa. Oman (ja koirien) rajallisuuden tunnustaminen ei ole epäonnistumista vaan viisautta :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista ja viisaista sanoista. Viimeinen lause jäi erityisesti pyörimään mieleeni ja en voi kun todeta, että osuit naulan kantaan! :)

    VastaaPoista
  3. Minäki lopetin tuon höyryämisen, huomasin että oma jaksaminen ja kiinnostus alkaa lopahtaa kaikkea koiriin liittyvää kohtaan. No, vähensin reenejä ihan reilusti ja tiiäkkö tulin onnelliseksi siitä kun näin koirien olevan ihan yhtä onnellisia kun jokapäivä ei olla menossa jonnekki :)

    Tuo ympäristön paine on aika kova, pakko reenata, pakko aina tehä koirien kans reeniä, on reenattava koska pakko, jokapäivä on lähettävä reenaamaan.. Mikä hiton pakko?? Tekee niin usein tai harvoin kun se itestä hyvältä tuntuu. Se pakko alkaa syömään ohjaajaa sisältä ja se syöpyminen näkyy! Niin vittuuntuneessa naamassa kuin tekemisessä, koiran kohtelussa, reenikaverien kohtelussa.. Kaikessa! Minä oon nyt paljon motivoituneempi reenailija kun hömpötän näiden kanssa just sen verran kun tarve vaatii. Eivätkä ole tulleet hulluksi vaikken jokapäivä niille tee hajuetsintää tai teetä tokojuttuja tms.. Koiraki tykkää kun joskus saapi vaan olla :D

    VastaaPoista
  4. Kiitos hyvästä kommentista, olen tässä myös siirtymässä ajattelemaan juuri noin! Turhaa sitä itseään ja koiria kiusaa sillä, että aina ei vain jaksa kiinnostaa se ylenpalttinen aktiivisuus. Eilenkin piiloteltiin ihan uutena nakkeja sisällä ja voi kun meillä oli hauskaa! :D

    VastaaPoista
  5. Mainio juttu, tykkäsin! :)

    Meikäläinen - siis tällainen omatoimikoiraharjoittelija - on aina ihmetellyt ihmisiä, joiden elämässä koiraharrastus vie jopa vuosikymmenien kaiken ajan ja huomion (ja sama pätee kaikkeen muuhunkin harrasteluun, jossa panostetaan vain yhteen tiettyyn asiaan, vaikkei tavoite siinä omassa jutussa olisikaan olla se ns. maailman paras, vaan kyse on ihan "mukamas kivasta" joskin tavoitteellisesta harrastamisesta). Että miten ne jaksaa, kun jopa kaikki kaverit tuntuvat olevan koiraharrastajia ja puheenaiheet ovat yhtä koiraa aamusta iltaan. :p Ei ois musta siihen, vaikka olen koiraihminen henkeen ja vereen. Oman maailmankatsomukseni mukaan elämässä täytyy olla muutakin, että mieli pysyy hyvänä ja virkeänä. Homma menee herkästi juuri sellaiseksi liian vakavaksi puurtamiseksi, jos kuvittelee, että on olemassa vain yksi aihepiiri ja siinäkin pitäisi koko ajan kehittyä tai on muutoin epäonnistunut ihminen ja surkea koiranomistaja. Onko se muutenkaan enää harrastamista koiran hyvinvointia ajatellen vaiko sittenkin lähinnä ihmisen harrastus, jossa koiran on vain jaksettava mukana? Koiran, jolle on loppupeleissä ihan sama kehitytäänkö tosi hyviksi vai ollaanko vain vietetty aikaa tehden jotain hauskaa/aktivoivaa/väsyttävää yhdessä omistajan kanssa - esim. juuri sitä namien piilotusta ja etsimistä kotosalla tai lenkkireitin varrella. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kattavasta kommentistasi, olen kanssasi täysin samoilla linjoilla :)

      Poista
  6. Täytyy muistaa, että on jokaisen oma valinta miten paljon tähän harrastukseen laittaa aikaa ja rahaa. On myös niitä joille koirat on henkireikä sille kaikelle muulle, jolle kirjoituksessasi sanot että ei jää aikaa, kuten mulle. Sen kaiken muun jaksaa paremmin juuri koiraharrastuksen ansiosta. Pakko ei tosiaan oo jos ei taho, se on selvä, ei väkisin vääntämällä mitään hyvää tulosta tuukkaan. Mutta jos joku tahtoo käyttää vapaa-aikansa koiriin, niiden treenaamiseen,treenien miettimiseen,koularien keräämiseen ja tavoitteisiin pääsemiseen, annetaan sen se tehdä. Nimittäin jotku voi tahtoa elää niin. Kukin tyylillään ja annetaan jokaisen se itse päättää 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kukin tallaa sillä tyylillä, joka itselle parhaiten sopii. Tekstissä viittaan täysin itseeni ja muutamaan muuhun, joiden kanssa näitä asioita ollaan pähkäilty. Kukin tehköön juuri niin, mistä saa hyvän mielen :)

      Poista