Arjen pienet ilot, suuret vaikutukset

On vapaapäivän aamu ja kello näyttää vähän vajaa yhdeksän. Päivälle en ollut suunnitellut mitään erikoista, joten siinä mietiskelin mitä tämä päivä voisi tuoda tullessaan. Päivästä näytti tulevan aurinkoinen pienen pakkasen kera. Suunnitelmat olivat pian selvillä ja suunta oli järvelle kahden innokkaan valkoisen ja kameran kanssa. Järvelle päästyämme aurinko pilkotti jo metsän takaa ja toi ensimmäisen kerran ilmaan ihan jo kevään tuntua. Tällaiset rauhalliset näkymät saavat huokaisemaan syvään ja miettimään monenlaista.

Järvellä ei ollut muita, joten saimme nauttia ihan kolmestaan lenkkimaisemista. Vilman kuntoutusta on jatkettu aktiivisesti ja jalan painovaraus ja liikkuvuus alkavat pian olemaan samaa luokkaa, kuin terveen jalan. Kankeahan se on varmasti vielä pitkään johtuen patellajänteen uudesta kulkureitistä, mutta senkin näkee vain harjaantunut silmä. Tikapuukävelyt korotettuna sekä tasapainoilut sujuvat jo oikein mallikkaasti. Hieronta ja rankakäsittelyt tulevat olemaan aktiivinen osa Vilman kuntoutusta, sillä sanomattakin on selvää, että jalan uusi liikerata kipeyttää ja kuormittaa epätasaisesti. Tässä kohtaa toivoisi, ettei tietäisi niin paljon asioista.. Mutta kaiken tämän stressaavan neljän kuukauden aikana tehdystä työstä olen kiitollinen ja ylpeä. Enempää tuskin voi tehdä ja koira myös näyttää siltä! Nutrolin Moniteho menee edelleen alas hyvällä halulla ja Vilma on virkeä ja leikkisä. Kaikesta tästä ilosta huolimatta en päästä koiria koskaan lenkin aikana juoksemaan ja painimaan kahdestaan, vaan toinen on aina kiinni. Näin minimoidaan riskit varsinkin Vilman kohdalla. Tämä järjestely ottaa kyllä oikein kunnolla Almaa päähän ja vapaana ollessaan se keskittyykin vain haastamaan hihnassa kulkevaa Vilmaa. Muut koirakaverit ovatkin olleet todella tärkeässä osassa Alman suhteen, koska Vilman kanssa se tuskin saa enää koskaan painia. Joku voi ajatella asian ihan hätävarjelun liioitteluna, mutta minulle se on varotoimenpide, josta en luista. Lupailin tuossa jokin aika sitten videoita Vilman kuntoutuksesta ja niitä saattekin nähdä ihan piakkoin.

Arjen pienistä iloista tulee nautittua ihan liian harvoin ja joskus pitää niitä vähäpätöisinä odottaen jotain muuta. Kun on seuraillut pitkään koiramaailman temmellystä, niin sitä on havahtunut samalla miettimään omia ongelmaan koirien kanssa, jotka ovatkin varsin pieniä ja mitäänsanomattomia. Vilman tapauksen jälkeen päätin, että jokaisesta päivästä tulee onkia niitä positiivisia asioita. On osattava ajatella asia niin, että iloitsee jokaisesta päivästä, jonka saa viettää terveiden koirien kanssa. Ne kun eivät kestä ikuisesti kenelläkään. Näitä asioita alkaa miettimään varsinkin aina silloin, kun Vilma täyttää vuosia. Ensi kuussa elämäni koira täyttää jo 7 vuotta. Ikä on sille onneksi vain numero ja sama meno on jatkunut päivästä toiseen niin kauan, kun jaksan muistaa. Ehkäpä se nousi tästä polvileikkauksen aiheuttamasta notkosta niin nopeasti iloisen luonteensa ja hyvän kuntonsa vuoksi. Sen kuntoutuminen on sujunut odotetusti, koska se on vastaanottavainen ja sitkeä. Toivon niin hartaasti, että saisin nähdä joskus tulevissa jälkipolvissa tätä koiraa, joita ei vain sanat riitä kuvailemaan.

Almalla on tulevaisuudessa suuret saappaat täytettävinään, mutta uskon että se siitä selviää. Edellisessä postauksessa vähän jo avasin tämän vuoden suunnitelmia, jotka näyttävät mihin suuntaan Alman tulevaisuus kääntyy. Se käy nyt piakkoin silmäpeilauksessa ja spondyloosikuvissa. Myöhemmin kesällä se käy luonnetestissä ja mikäli tulokset miellyttävät, on sille suunnitteilla pentuja. Urosvalintoja olen pohtinut pitkään parin muunkin kasvattajan kanssa ja listalla on tällä hetkellä pari oikein kivaa sulhasta. Täydellisyyttä tuskin voi vaatia, sillä jokaisella on omat puutteensa. Mutta niin pieniä, että positiivisten asioiden lista on huomattavasti pidempi. Mutta tulevaisuus näyttää mihin suunnitelmat kääntyvät. Alla kuva Almasta liikkeessä, jota voisi katsella vaikka miten kauan. Se on tehokas ja vaivaton, kaunista katseltavaa!