lauantai 10. syyskuuta 2016

Me MEJÄillään!

Joidenkin asioiden kanssa vain yksinkertaisesti käy niin, että kokeilun jälkeen hurahtaa täysin. Näin kävi meille MEJÄ:n suhteen. Ensimmäinen ajatus kyseistä lajia kohtaan oli, että paimenkoira nauretaan ulos metsästä, kun kavereina oli pelkästään metsästysrotuisia koiria ohjaajineen. Ennakkoluulot saivat aika äkkiä jäädä, sillä rento ja hyvä fiilis ei voinut olla tarttumatta itseen näiden ihmisten seurassa. Olo oli tervetullut tämän uuden harrastuksen pariin. Kävin pari kertaa saman porukan kanssa ja muutamia jälkiä tein myös itse. Alman työskentely varmistui kerta toisensa jälkeen ja mitä pidemmäksi jälki kävi, sitä paremmin koira ajoi. Alusta saakka se on merkannut makuut hyvin ja on ollut kaadoista kiinnostunut. Sovimme ystävieni Reetan ja Tiinan kanssa mäyräkoirineen seuraavista treeneistä, siitäpä seuraavaksi lisää.

Kävimme edellisenä päivänä vetämässä kolmelle koiralle jäljet Tiinan hyvässä opissa. Kaikki kuljimme ja purimme toistemme jäljet saaden taas lisää oppia. Miten tärkeää jäljen merkkaaminen onkaan treeneissä, siinä menee helposti sekaisin, mikäli siihen ei panosta. Almalle teimme sovitusti pitkän jäljen vähemmällä verimäärällä. Palveluskoirajäljen tallominen ei ole kyllä puoliksikaan noin mieluista, kuin kävely metsässä sieni narun päässä. Sää suosi ja metsän täytti iloinen puheen sorina, voisiko harrastaminen enää mieluisampaa olla! Hirvikärpäsiä alueella oli kyllä aivan liikaa, mutta sehän ei menoa lannistanut.. vasta illalla olo kävi jokseenkin tukalaksi niitä yrittäen saada kotona hengiltä. Vieläkin päätä kutittaa, kun tätä kirjoitan..yäk. Jäljet saivat vanheta noin 19 tuntia, eli seuraavana päivänä ne oli tarkoitus ajaa.



Ennen kuin lähdimme jälkiä ajamaan, niin kokoonnuimme Tiinan luo ja testasimme kaikille koirille laukaustensietoa. Almalle ei ole juurikaan ammuttu kuin muutaman kerran starttipistoolilla, joten haulikkoon suhtautumisesta en osannut kyllä sanoa mitään.. no se nähtäisiin pian. Ensin ammuttiin vähän kauempaa, johon Alma ei reagoinut mitenkään. Sitten lähemmäksi ja kaikki koirat puuhun kiinni. Tästäkään ei mitään reaktiota, joten se meni juuri niin kuin pitikin. Nyt otimme suunnaksi jälkimetsät.
 Paikalle saapumisen jälkeen pieni infotilaisuus järjestyksestä ja siitä mitä kukin tekee. Ensimmäisenä suoritusvuorossa oli Reetan mäyräkoira Rambo, joka ei ole aikaisemmin ajanut verijälkeä. Iloinen pikkuveijari eteni jäljellä alusta saakka kuin vanha tekijä ja siinä oli itsellänikin kunnon työ pysyä perässä neljän kilon kameran kanssa. Rambo eteni päättäväisesti ja löysi kaadon juuri niin kuin pitikin. Hieno suoritus ensikertalaiselta! Jotenkin tuntuu, että mikään mikä liittyy vähääkään metsään ja nenän käyttöön, niin nämä tietyt koirarodut vetävät kyllä ne pisimmät korret.. eikä suotta! Jäljen jälkeen oli tietysti valokuvauksen paikka, kun kerran litimärkänä samoilin kamera kaulassa pitkin metsiä.





Seuraavana suorittamassa oli Alma. Pakko myöntää, että vähän jännitti, mutta hyvillä mielin ja varmoin ottein siirryimme metsään. Näytin Almalle selvästi ennen alkua, että mitä ollaan tekemässä ja sanoin sanan "jälki", jonka jälkeen se tarkisti alkumakauksen huolellisesti. Siitä se lähti etenemään ensin hiljempaa ja pian jo ihan hyvää vauhtia. Alussa se katseli taakseen, että tulevatko kaikki nyt varmasti mukaan. Sen jälkeen pää ei juurikaan jäljeltä noussut ja se ajoi täsmällisesti. Makaukset merkkasi selvästi ja haisteli alueen huolellisesti. Siitä jatkoi aina oikeaan suuntaan. Jälki oli tällä kertaa huomattavasti vaikeampi maaston suhteen kuin viimeksi. Ylitimme vesiojia ja erittäin tiheää metsää. Riistapolkuja matkan varrella oli vaikka miten paljon, mutta ne eivät onneksi koiraa kiinnostaneet. Matka taittui hyvää vauhtia ajatellen virallista koetta, jossa jäljen ajamiselle on asetettu tietty aika, jonka puitteissa se on ajettava. Jo hyvissä ajoin ennen kaatoa sain tosissaan tulla liinan perässä ja alkaa hidastamaan tahtia. Kaato löytyi ja Alma oli siitä kiinnostunut, hienoa!
Jälki oli paljon parempi kuin edellinen ja tällä työskentelyllä se on kisavalmis. Muutamia juttuja tosin on, joita on vahvistettava, mutta tyytyväinen olen! Se on ajanut elämässään noin neljä verijälkeä ja osoittanut että se riittää kokeeseen. No jos emme enää syksyllä saa paikkaa, niin ainakin ensi keväänä sitten. Ja loppuun tottakai Reetan the hovikuvaajani ottamia hyviä valokuvia, niin emme pyöri pelkkien kulissien varjolla :D





Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä jäljelle lähti Tiinan mäyräkoira Lissu, jolla tästä porukasta on eniten kokemusta. Lissu on muutenkin aktiivinen metsästyskoira, joten varmaa työskentelyä oli tälläkin kertaa luvassa. Tämäkin mäyräkoira oli intoa täynnä ja kyllä me saimme Reetan kanssa luovuttaa jo ennen puolta matkaa parivaljakon vain kadotessa metsään. Lissu ei turhaan jäljellä vitkastellut, vaan ajoi sen tyylikkäästi loppuun saakka. Itse yritin mahdollisuuksien mukaan juosta mukana kameran kanssa, niin saisi ikuistettua jokaisesta koirasta edes joitain kuvia kivan päivän aikana.
Päivä oli erittäin onnistunut ja jokaisen koira teki hyvää työtä. Itse opin hurjasti seuraamalla muita ja olen kiitollinen siitä, että joku jaksaa niin täsmällisesti ohjata ja neuvoa tietämätöntä. Miljoonat tyhmät kysymyksetkään hirvikärpäsiä vilisevässä metsässä eivät tuottaneet ongelmaa, vaan aina sain asiallisia vastauksia. Kiitos nainet kivasta päivästä!

Alla kuvia Tiinan iloisesta Lissusta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti